Noh, koirat on terveitä. Treeneihin olisivat molemmat jo päässeet. Lillin treenivuoro tosin siirtyi taukoviikolle, joten vain Iitu pääsi liihottelemaan. Ja kyllä se olikin virtaa täynnä: ihan mahdoton huuto ja pomppiminen hihnan päässä. Arvelinkin näin käyvän ja olin varustautunut treeneihin kevythäkillä. Iitu raapii verkkoa ja vetoketjua, ja huuti sielläkin tauotta. Olin ihan varma, että se saa hajalle lähes uuden häkin. Onneksi häkki on sen verran lujaa tekoa, ettei se nyt yhdestä kerrasta vielä hajonnut. Mutta jos Iitu saa tehdä tätä usein, saa häkille sanoa adios. Ens kerralla siis metallihäkki mukaan.
Iitu antoi kaikkensa paitsi radan reunalla, myös radalla. Sillä oli niin paljon virtaa, että ei malttanut aina keskittyä kuuntelemaan komentoja, vaan jatkoi samaa huutoa ja hyppimistä myös radalla. Treenien teemana oli sylikäännökset. Oikealla kädellä tehtynä ne menikin varsin hyvin. Vasen puoli oli tahkeampi: koira kiepsahti väärin päin. Varmasti omakin koordinaatio on vasemmalla huonompi ja käden liike ei ehkä oo samanlainen kuin oikealla, luulisin. Vauhti ei tauon aikana ole Iitulta hävinnyt minnekään: sitä on riittävästi. Emännän vauhti ei valitettavasti ole yhtään lisääntynyt. Eli töitä on tiedossa :)
Kepit tuntuu Iitulle nyt kolahtaneen: se menee ne ilman käsiapuja, kunhan vieressä jolkottelen, siis kun olen oikealla puolella. Vasen puoli tahtoo tihkaista Iitullakin. Kunhan taas jaksaisi tehostaa harjoittelua kaarilla, sekin varmaan sujuisi paremmin.
Keskiviikkona tehtiin peltolenkki kolmen naisen ja neljän sheltin porukalla. Aurinko onneksi paistoi hienosti eli sää oli mitä mainioin, eikä maajussikaan ollut käynyt kyntämässä, joten koirat saivat antaumuksella päästellä menemään pitkin sänkipeltoja. Tosin Lilli ei tähän ilakointiin liittynyt. Se ei piittaa juoksennella vieraiden koirien kanssa, eikä kyllä edes tuttujen. Paitsi tietty Iitun. Se on ihan hassu. Sillä on nimittäin pakkomielteenä syksyinen maa ja sen hajut. Kun lenkkeillään asfaltilla, se itkee sitä että haluaa nurmikolle nuuhkimaan. Ja sinne on sitten mentävä, ei Lillin itkua jaksa kauaa kuunnella. Se kulkee nenä maassa ja nuuhkii välillä kaivaen. Turha siis yrittää saada sitä porukkakuviin muiden kanssa: se kulkee omia polkujaan nenä kirjaimellisesti savessa. Taas päädyn siihen loppulausumaan, että kaikki ovat omia persooniaan, mutta Lilli on kyllä varsinainen persoona isolla P:llä. Sillä on niin monta omituisuutta niistä tähtien katseluista alkaen, ettei toista oo vielä vastaan tullut eikä taida tullakaan...
Kolmen kopla selvästi juonii jotain :)
Lillillä oli omat huvit hajujen maailmassa....
Muut sen sijaan paineli jonossa...
... tai kasassa...
...mutta vauhdin hurmaa kerrakseen, ei voi muuta sanoa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti