Eilen oli taas agiharkat ja kovin oli kaksijakoiset tunnelmat. Lilliä välillä huvitti ja välillä se näytti siltä, että ei olis voinut vähempää kiinnostaa koko touhu. Se näytti piut paut meikäläiselle. Lopussa se taisi kyllä jo vähän väsähtääkin, kun pääsi niin usein baanalle ja tuli sille paljon uutta asiaa. Harkattiin mm. kaarroksia niin, että riman sisäkurvin puoleinen pää oli matalammalla. Lilli oudoksui näitä vinossa olevia rimoja. Ei se kylläkään kieltäytynyt, mutta selvästi hyppäsi varoen. Eli taas yksi asia lisää totuteltavaksi: radalle lisää kummallisuuksia, ettei ne enää olisi niin kummallisia. Lilli on yleensäkin tarkka siitä, että kaikki on niin kuin ennenkin. Viime keväänä se rupesi pelkäämään puomia, kun se oli siirretty hallissa toiselle seinälle ikkunoiden viereen. Onneksi puomiongelmaa ei sen jälkeen ole esiintynyt, vaikka puomin paikkaa vaihdeltu onkin.
Se mitä Lilli rakastaa koko koirasydämensä pohjasta, on umpihangessa juoksu. Talvi on Lillin ehdoton lempparivuodenaika. Nyt kun on tullut reilusti lisää lunta, Lilli loikkii kenguruloikkiaan kaulaa myöten hangessa. Välillä se työntää päänsä korvia myöten lumihankeen ja tuhahtelee pää hangessa. Silloin näkee, mitä on Lillin riemu. Siis, se on niin liikuttavan näköinen siellä lumihangessa, kun toisella on niin ihanaa. Olen yrittänyt siivota aamupäivän ja Lilli on koko ajan kulkenut perässä ja piippaillut, että koska oikein mennään ulos. Nyt olis kova sana se oma, iso, aidattu piha, jonne sen saisi päästää vapaaksi pelkäämättä autoja.
Pentukuvia pitää aina välillä käydä kurkkimassa. Mutta kiitos hätäisen luonteeni, yritän työntää ajatusta taka-alalle. Kuulun nimittäin siihen ihmisryhmään, joka ei malta odottaa, vaan kaiken pitäisi tapahtua heti. Ja tätä kivaa pitäisi malttaa odottaa vielä kuutisen viikkoa... =D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti