Treenikausi alkoi taas...

Agilitytreenit on taas alkaneet joulutauon ja Iitun juoksuilun jälkeen. Lillin juoksua tässä tosin odotellaan alkavaksi. Toivotaan, ettei seuraaviin treeneihin tarttis enää mennä. Sitten päästäis maaliskisoihin. Pahoin pelkään, että näin onnellisesti ei käy, ja joudutaan jättämään nuo kisat väliin...

Harmittaa suuresti keinu: se on alkanut kummittelemaan Lillille pahan kerran. Toissa viikon treeneissä oli radalla keinu, eikä Lilli suostunut menemään sitä lähellekään. Se vain juoksi ympäri hallia etsien poispääsyä tilanteesta. Viime kerralla treenikaveri harjoitteli keinua vieressä ja Lilli näytti oikeasti pelkäävän sen pauketta. Voi huokaus. Koira muuten edistyy koko ajan ja kaikki olisi mallillaan. Jälleen kerran joudun toteamaan, että ehkä se ei ikinä tuota keinua tule menemään kisatilanteessa, ainakaan ensiyrittämällä. Syvä huokaus....

Iitu sen sijaan ei keinusta piittaa mitään. Me päästiin juoksutauon jälkeen viimeinkin treeneihin ja pelon sekaisin miettein hallille astelin. Olisiko Iitu unohtanut sen kaiken vähän, mitä on osannut. No onneksi ei ollut, vaan oli itse asiassa pätevämpi kuin ennen taukoa. Se räksytti vähemmän ja eteni enemmän :) Meillä oli varaohjaaja, joka näki ensimmäistä kertaa mun ja Iitun menoa ja hänen olikin helppo kyseenalaistaa: miksi teet näin ja miksi teet noin. Kun Iitu itsessään on täynnä sähinää, tulta ja tappuraa, mun pitäisi olla vähäeleinen, varoa liiallisia kädenliikkeitä ja oikaista selkäni :) Viimeksi mainittu on kovin vaikeaa. Kun pitkänä ihmisenä ohjaa pientä koiraa, tulee vaistomaisesti kumarruttua.

Radalla oli jopa pätkiä, että pysyin Iitun mukana hyvinkin. Puomin se meni kuin ohjus, ihan kaamee vauhti ja se meni putkeenkin heittämällä, kun yleensä se on pitänyt saatella melkein suulle asti. Iitu tuntui  todella seuraavan mun ohjaamista ja räksytti huomattavasti vähemmän kuin yleensä. Ja se, että sen pystyi heittämään jollekin esteelle, se oli uutta Iitua. Sydäntä lämmitti ohjaajan kehu: "sulla on helvetin hyvä koira." Kun vaan itse pääsisin sen tasolle. Se olis haaveena, että edes melkein...:) Jos ensi torstain treenit menee hyvin, voisin harkita starttaamista Iitun kanssa sunnuntain epiksissä. Möllikisaa vähän kiehtois kokeilla sen kanssa. Katotaan mikä on fiilis sunnuntaina.

Tänään mun hieno pieni täyttää kaksi vuotta. Muistan, miten toivoin saavani reippaan ja temperamentikkaan tytön, jolle taivas ei putoaisi niskaan ja joka temperamentistaan huolimatta tykkäisi olla myös sylissä helliteltävänä. Iitu on osoittautunut juuri sellaiseksi koiraksi kuin halusin. Se on agilityhallilla äänekäs, täynnä tulta ja tappuraa ja mitään pelkäämätön. Kotona se kuitenkin rauhoittuu ja kun katson sohvalla telkkaria se tulee yleensä syliin rapsutettavaksi tai vatsan päälle maata. Uskon sen tuoneen Lillinkin elämään paljon vauhtia ja iloa. Lilli ei yleensä muista koirista piittaa, mutta Iitun kanssa ne ovat kyllä kuin paita ja peppu, vaikka aikoinaan kauan kestikin ennen kuin Lilli Iitun hyväksyi.