Aloitetaan vaikka perjantaisista agilitytreeneistä. Radalla oli Lillin inhokki: keinu ja eihän Lilli suostunut astumaan sille ilman hihnaa. Toisella kerralla se ei suostunut kiipeämään koko keinulle hihnassakaan, vaan se oli nostettava puoliväliin. Tämä tehtiin vielä kahdesti ja vaikka pallo lensi joka kerta, ei Lilli pallonkaan voimalla keinulle suostunut kiipeämään. Toisella radanpätkällä oli sitten puomi, jonka alastulokontaktia toistettiin ja kolmannella kerralla Lilli veti keskellä puomia liinat kiinni, eikä suostunut etenemään enää pätkääkään kuin maanittelemalla. Keinu sai aikaan siis puomipelon palaamisen. Voihan kökkö :( Treenien lopuksi laitoin Lillin kuitenkin suorittamaan vielä puomin ja se sai mennä putkeenkin ja pallo lensi palkaksi. Lilli onneksi meni puomin ihan vapaaehtoisesti, joten eiköhän ens kerralla se taas mene ilman ongelmia.
Nämä treenit sai mun miettimään jatkoa Lillin kanssa. Me ollaan nyt kaksi vuotta harrastettu. Kaikki muut esteet menee hyvin. Jopa pussi, joka oli pelottava aika pitkään, on nykyään lempparieste. Keinupelko pysyy ja oikeastaan vaan pahenee kerta kerralta. Olen tullut nyt siihen tulokseen, että en Lillin kanssa enää tähtää virallisiin kisoihin. En halua tuottaa sille pelottavia hetkiä keinun kanssa. Me mennään radalle nauttimaan ja tavoite on ainoastaan se, että Lillillä on siellä kivaa. Ei mikään muu. Me voidaan kulkea treeneissä ja osallistua möllikisoihin, mutta en halua, että agilityhalliin mennessään koiralla on pienintäkään epäilystä siitä, ettei siellä olis kivaa. Saan ensi viikolla halliin avaimen ja alan opettamaan Iitulaista agilityn saloihin. Katotaan, josko saisin siitä kisakaverin joskus tulevaisuudessa. Iitu on erityyppinen kuin Lilli, ei niin pehmeä, joten luulen ja toivon, että keinu ei sille ole ylitsepääsemätön asia kuten Lillille. Mun pitäiskin muuten kirjoittaa oikein paperille harjoitussuunnitelma, jonka mukaan edetään.
Tänään oltiin Iitun kanssa mätsärissä. Tulostavoitetta ei ollut, vaan päätavoite oli harjoitella Iitun kanssa kehäkäyttäytymistä niin, että se suvaitsisi munkin kanssa mennä hienosti. Ja aika tyytyväinen tämänpäiväiseen esitykseen olenkin. Iitu ei nimittäin tainnut pomppia kertaakaan. Liikkeissä ainut ongelma oli hallin ihanat hajut ja edistäminen / kiirehtiminen, joka hihnaa nyppäämällä kyllä tasaantui. Ja Iitu käveli todella hienostikin välillä. Nyt tein sen huomion, että kun sitä kehuu koko ajan, se menee paremmin. Toki se katsoo mun päälle, mutta kunhan sen saa muuten kävelemään kauniisti, niin harjoitellaan sitten eteenpäin katsomista. Olen suunnitellut naksuttimen mukaanottamista näyttelytreeneihin, nyt kun se on tullut Iitulle tutuksi. Seisominen meni Iitulta ihan huippuhienosti. Se oli punaisen nauhan saaneiden kehässä suorastaan kuin suolapatsas. Hyvä Iitu! Tästä me tsempataan edelleen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti