Noudon alkeita

Tokokurssi menee puolivälissä ja viime kerralla vuorossa oli nouto. Tähän liikkeeseen suhtaudun jokseenkin varauksella. En nimittäin koskaan saanut Lilliä oppimaan noutoa. Tai ehkä se olisi pitkän ajan kuluessa oppinutkin, mutta meikäläisen kärsivällisyys loppui ensin. Lilli tykkää hakea tavaroita, leluja ja keppejä, mutta noutokapulaa ei halua pitää suussaan. Varmaan käytettiin aikoinaan Lillin suhteen väärää taktiikkaakin treeneissä, kun noutokapula työnnettiin suuhun ja palkattiin. Lilli kun ei tee mitään mitä se ei halua, ja jos tekee, se näyttää kyllä kaikella olemuksellaan, ettei tykkää. No, Iitu sitten, se ei koskaan hae mitään. Luoja tietää, että oon heittänyt sille keppiä, leluja ja palloa. Se ei ole ikänänsä tuonut mitään takaisin. Se korkeintaan juoksee Lillin perässä, jos Lilli hakee vaikkapa keppiä ja haukkuu Lillille. Eli, kun ope sanoi tunnin aluksi, että nyt aloitetaan noudon treenaus, ajattelin heti, että tästä ei hyvää seuraa.

Opellamme olikin erilainen taktiikka: ei treenata noutoa oikealla noutokapulalla vaan tunnarikapulalla. Ja esitellystä komesta opetustyylistä valitsin sheippaamisen. Aattelin, että jos kapulan tunkeminen suuhun ei toiminut Lillillä, niin tuskin se toimii Iitullakaan. Olen nyt treenannut joka ilta vähän, ja uskomatonta mutta totta: jo kahden illan treenin jälkeen se kapula pysyy suussa. No, tosin vain kolme sekuntia, mutta kuitenkin. Olin ihan varma, että tähän liikkeeseen kosahtaa koko ura. Onhan tässä vielä tähtitieteellinen matka siihen, että se ottaa kapulan suuhunsa, sitten hakee sen ja luovuttaa sen minulle. Ja tämä kaikki sen jälkeen vielä oikealla noutokapulalla. Mutta IItu on yllättänyt positiivisesti jo sillä, että se kalikka pysyy suussa.... :)

Hyppykin kulki mukavasti. Edelliskerralla Iitu tarvitsi vielä vartalo-ohjausta lähteäkseen hyppyyn, mutta nyt riitti pelkkä suullinen komento. Makupalalla on treenattu sitä, että Iitu jatkaisi hypyn jälkeen eteenpäin, eikä kääntyisi takaisin päin, ja sekin asia näyttäisi korjaantuneen.

Jäävissä liikkeissä on vielä suurin työ, ja seuraaminen. Huoh... Se on ilman palkkaa liian väljää, eikä kontaktista ole tietoakaan. Meillä on varmaan koetta ajatellen suurin työ juuri seuraamisessa ja siinä, että se kontakti säilyy. Silloin kun kontakti pysyy, Iitu seuraa loistavasti oikealla paikalla. Eli kyllä se idean osaa, jos vaan haluaa.

Ai niin, oon aivan unohtanut mainita Iitun synttäreistä. Neiti täytti neljä vuotta. Niin se aika vain rientää. Tämän kuvan oli tarkoitus olla hieno nelivuotisposeeraus, mutta aurinko oli pilvessä, koira ei halunnut katsoa kameraan päin ja survaisin vielä peukaloni kameran linssiin. Eli tässä se on, meidän epäonninen synttärikuva :) Mä toivon ja rukoilen, että tuo tulossa oleva tukka pysyisi. että pystyttäisiin osallistumaan muutamaan näyttelyyn kevään aikana.