Hillumista

Se oli agiharkkojen päivän teema, siis mulla ja Lillillä. Ei me edes yritetty mitään rataa. Mentiin hyppy ja putki. Sitten hilluttiin pallon kanssa. Lopussa sama juttu. Mentiin kepit pari kertaa, putki kerran ja taas hilluttiin. Ja välissä hilluttiin. Eihän nämä ohjatut treenit nyt hirveän suunnitelmallisesti mene. Täytyy suunnitella omat treenit sitten paremmin, kun koiralla on siellä aivan eri vire ja tahtotila. Hilluminen toimi tänään. Häntä oli tötteröllä koko ajan, eli hillutaan jatkossakin enemmän. Puoli välissä tuli pieni uupumisen hetki koiralle. Sen huomasi selvästi, että ei huvittanut. Väki väheni kuitenkin ennen tunnin päättymistä ja Lillikin innostui uudelleen. Onneksi tuo koira kuitenkin vetää hallin pihassa joka ikinen kerta ovea kohti eikä pois päin.

Tämän agility-uramme aikana on huomannut selvästi Lillin luonteen kaksi puolta. Toisaalta se on kuin tulta ja tappuraa, eikä anna periksi. Se osoittaa välillä terrierimäisiäkin piirteitä tilanteissa, joissa se ei halua luovuttaa. Mutta välillä se on hirvittävän herkkä ja herkästi loukkaantuva. Tyypillinen nainen, toteaisi varmaan joku. Kyllä tuon tippaleipäaivon kanssa saa monesti miettiä mitä tehdä, kun asiat ei aina mene niin suoraviivaisesti kuin ajattelisi. Mutta on se vaan niin lutuna, etten ikinä pois antaisi. Täytyyhän sitä olla haasteita. Liian helpolla ei tässä elämässä saa päästä...

Tilasin Lillille vihdoin ja viimein lonkkakuvausajan ens tiistaille. Kuvataan lonkat ja kyynärät sekä tutkitaan polvet. Toivottavasti kaikki on ok ja tulokset priimaa. Onneksi niitä rekkaripapereita ei tarvittukaan, kun niitä ei enää Kennelliittoon lähetetäkään. En ole nimittäin vieläkään saanut kopiota, jonka tilasin kadonneiden rekkareiden tilalle jo joulukuussa. Tosin lasku tuli eilen, joten eiköhän ne kopiotkin pian tule, vihdoinkin.

Lisäsin Picasa-albumiin kuvia Lillin pikkupentuajalta, ikää neidillä kuvissa 8-9 viikkoa. Onpa se aika vierähtänyt nopsaa. Vajaan kuukauden päästä Lilli täyttää kolme vee.