Tuiskua ja pennuntuoksua

Tulipahan sitten ajeltua poikki Suomen kyläillessä ja penneleitä katsomassa. Perjantaina etelään päin mennessä oli aivan kaamea keli. Välillä tuiskusi niin, ettei nähnyt edessä ajavien autojen takavaloja lainkaan. Rekan tullessa vastaan ei hetkeen nähnyt edessä olevaa tietäkään. Pari kertaa manasin mielessäni, kun en ole viitsinyt opetella autoni kaikkia toimintoja. Mulla ei ole harmainta haisuakaan, mistä saadaan takasumuvalo päälle. Nyt olis ehkä kerrankin ollut käyttöä sillekin. Onneksi ei kukaan täräyttänyt tuiskussa perään... Hartiat oli jännityksestä aivan jumissa kun pääsin perille.

Viikonloppu oli tosi mukava. Takaisin tulllessa oli ihana talvisää, ja sokerina pohjalla: ah ne pennelit... Ne olivat kerrassaan syötäviä. Mutta mitä muuta voi pieniltä shelttivauvoilta odottaakaan. Näin myös äiti- ja isäkoiran, jotka oli molemmat tosi kivoja. Kun oma sheltti ei ole todellakaan mikään sylikoira, tuntui hauskalta kun äitikoira hyppäsi minun, ventovieraan ihmisen syliin ja nukkui siinä hyvän tovin.

Pentuja olisi katsellut koko päivän, vaikka eivät vierailuni aikana virkeimmillään olleetkaan. Oma suosikkikin niistä löytyi. Nyt vaan täytyy malttaa jännittää ja odotella, mitä eläinlääkäri pennuista sanoo ja mikä pennuista mahdollisesti meille tupsahtaa. Voi olla, että lähden vielä toistamiseen pentuja katsomaan. Ajattelin ensin, että en jaksa vajaan kolmentunnin ajomatkaa tehdä montaa kertaa, mutta mieli on tämän päivän aikana ruvennut muuttumaan. Voisi vaikka ottaa Lillinkin mukaan tutustumaan tulevaan "pikkusiskoon".

Laitetaas tähän loppuun vielä kuva painimatsista... :)